KareliaForum

LUKU I: Sukellus eilisiin

Sorkkarauta raapaisi mukaansa palasen miehen päänahkaa. Suominen tiesi, ettei tämä enää kaipaisi paria puuttuvaa hiustaan; silmämunat kääntyivät ylöspäin. Suominen varmisti työnsä vielä kahdella harkitulla iskulla takaraivoon.

Työmaakopin ovi avautui hitaasti ja Suominen astui ulos. Hän käveli kädet kumitakin taskussa katse maassa sepelikaistan yli työkalukatoksen vieressä orastavalle nurmikolle. Hän näytti pitävän sadetta puolittain katetun räystään alla ja vilkaisi kerran ympärilleen. Sitten hän nosti pressun alta nurkan takaa muovikanisterin, asetti sen suulle trasselinpalasen, sytytti palamaan ja heitti kopin ovesta sisään. Kun tuli oli niellyt lattialla lojuneen monisteläjän, hän sytytti savukkeen, kääntyi ja alkoi astella hämärästä piirtyvän pysäköintipaikan suuntaan.

Vain yhden kerran yön tihkuiselle taivaalle ilmestyi katseen kohde. Laskeutuvan koneen valot pistivät heikosti pimeän läpi. Suominen olisi halunnut oitis kääntää kentälle ja ostaa lipun jonnekin, mutta hänen selvenevä päänsä kävi yhä epäilevämmäksi. Liian nopeasti, ilman ilmeistä syytä, hän ei matkustaisi. Vasta kesälomasesongilla olisi sen aika. Ja paluulippu jäisi käyttämättä. Hän vaihtoi ajosuuntaa ja yritti rauhoittaa mielensä etsimällä radiosta rauhallisen kanavan.

Kuusimetsän sahalaita liukui heikkoa aamunkajoa vasten ja Suominen oli hetken ajan näkevinään utuisen täysikuun kolkot kasvot sen terällä keikkumassa. Hän alkoi kohta tuntea, että asiat olivat kaukana. Ja jossain, sitten joskus, kun viimeinenkin kohu ja epäilykset olisivat jo unohtuneet, odottaisi uusi elämä. Se nuoruus, joka jäi elämättä ankaran opiskelun ja erilaisten sitoumusten takia tulisi takaisin plastiikkakirurgian mukana. Tuulilasinpyyhkimet heilahtelivat harvakseltaan. Suominen tiesi, mihin oli matkalla.

Ajettuaan parikymmentä kilometriä Suominen huomasi tarvitsevansa kahvia ja lisää tupakkaa. Hän käänsi yöhuoltamolle. Pihassa seisoi Transit ja joitain pienempiä autoja, kaikki siviilimallisia. Suominen jätti dieselmoottorin käyntiin. Hän alkoi muistella, miten hiipivä krapula torjuttaisiin parhaiten. Hän nosti ensin tarjottimelle olutpullon, mutta vaihtoi sen hetken mietittyään Vita Novaan, juustosämpylään ja kahviin. Kassalla hän työnsi pastilleja suuhunsa. Myyjä kertoi ystävällisesti poikien kuulleen poliisiradiosta yhden auton ajaneen ulos tieltä sateessa ja että lähistöllä olisi edullinen pieni motelli, jos on vaikka univelkaa.

Väyryoja oli juottanut Suomiselle armenialaista konjakkia. Iso pullo oli mennyt kahteen pekkaan melkein kuin ennen Humboldt-yliopiston asuntolassa. Maailma oli noista ajoista ehtinyt muuttua ja samoin molempien suhde myös viinaan. Yhdessä Väyryojan tilannekatsauksen ja sen pöyristyttävän käänteen kanssa oli juopumus nostanut Suomisen tappavan vihan. Takinkääntäjä ja paremmin menestynyt aatteenpetturi oli saanut primitiivisten vaistojen ohjaamana ansionsa mukaan. Suominen ei katunut, kuviota ei voinut hyväksyä.

Sämpylä ei maistunut Suomiselle ja kahvi jäi kesken, kun sisään tuli äänekkäitä ihmisiä magnetofonien ja valonheittimien kanssa. Nurkkapöytään kuului selvästi, miten joku runoilija oli antanut illalla 50-vuotishaastattelunsa ja ajanut yöllä tieltä metsästysseuruetta väistäessään. Kuolemassa oli ehkä ollut jotain outoakin ja kasvot olivat ruhjoutuneet pahasti tuulilasiin. Joku sai aikaan naurunremakan kommentillaan, että tiedostava taiteilija ei enää koe maailmantuskaa yhtä kipeästi kuin ennen. Suominen huomasi pohtivansa, voisiko mikään tai kukaan yhdistää kesämökkityömaan paloa ja runoilijan ulosajoa, paitsi se, että molemmat vaativat yhden ihmisuhrin. Hän ei ollut koskaan juuri lukenut runoja, mutta tunsi nyt olonsa jotenkin herkäksi ja hajamieliseksi. Savukkeet hän muisti ostaa juuri lähtiessään.

Rampilta tielle kääntäessään Suominen mietti, oliko ollut viisasta antaa moottorin käydä. Kymmenen vuotta sitten niin tehtiin, mutta nykydieseleille se saattoi olla tarpeetonta ja huomiotaherättävää. Peruutuspeiliä asetellessaan hän huomasi, että joku huoltamon pihalla ikään kuin viittoili hänen peräänsä mikrofoni ojossa. Suominen oletti toimittajien pyytävän kommentoimaan keliolosuhteita ja huitaisi kädellään, ettei jäisi haastateltavaksi. Säätäessään radioasemaa hän säpsähti ajatusta, että mikrofoni olisi ulkonäkönsä puolesta voinut olla yhtä hyvin sorkkarautakin. Hämyjazz vaihtui takaisin mukavaksi kantriksi ja Suominen päätti karkottaa hätäiset pelkoajatukset. Onnettomuuspaikka saattoi sattua matkan varrelle ja mahdollisesti poliiseja ohittaessa olisi pysyttävä rauhallisena ja pidettävä vauhti ja valot tilanteen mukaisina. Tämän sattuman ei saisi antaa mitenkään vaikuttaa mielenrauhaan tai menoon.

Ei olisi mitään syytä olettaa, että kukaan olisi tuntenut entistä euroattasheaa nykykunnossa ulkonäöltä. Ja jos olisi tuntenutkin, se ei vielä yhdistänyt häntä mihinkään.Vaikkei hänen nykyisestä viheliäisestä virastaan ollut juuri edes hengenpitimiksi, se tarjosi mahdollisuuden lukuisiin alibeihin. Ulosottomies voisi sopia velkojen kuittausta vastaan olleensa jättämässä tiedoksiantoa jollekulle pankkikriisiin kompastuneelle. Sitä paitsi tieto henkilökansiosta ja sen olinpaikasta olisi hänelle paitsi hermosyitä ja niveliä jäytävä taakka myös viime kädessä korkeimman tason henkivakuutus. Sade oli lakannut eikä muuta liikennettä näkynyt – kaikki menisi hyvin Suominen ajatteli. Sitten hän muisti, että Vita Nova –pullo oli jäänyt nurkkapöytään.

Aamu alkoi sarastaa ja ajaminen tuntui turruttavalta. Suominen oli tuon tuosta vajonnut omiin ajatuksiinsa. Hän muisti vuosiaan alkoholiliikkeen palveluksessa tai muissa töissä, joihin ei enää olisi pitänyt liittyä tiedustelua tai raportointia. Kuinka helpottavaa se olikaan ollut vakaumukselliselle marxilaiselle porvarillisessa puolueorganisaatiossa työskentelyn jälkeen. Epäpoliittisuus ei kuitenkaan pidemmän päälle tarkoittanutkaan täyttä sitoutumattomuutta entisiin toimeksiantajiin vaan he olivat muistuttaneet ajoittain olemassaolostaan ja herättäneet ilmitulemisen riskin ellei yhteistyö sujunut oikeassa hengessä.

Suominen vilkaisi lattialle varmistaakseen oliko sinne jäänyt limsatölkkiä. Hän oli nähnyt tihenevässä sumussa sillan varoitusmerkin ja hiljensi lähestyessään bussipysäkkiä. Oli alamäki ja hän jarrutti voimakkaammin, kun huomasi takapenkillä jotenkin vieraan näköisen pressun. Suominen käänsi autoa pysäkille päin. Takapenkiltä kuului laukaus.

Suominen hätkähti kuin häneen olisi osunut. Hän jarrutti kouristuksenomaisesti ja painoi päätään alaspäin. Hän näki peilistä, että takapenkillä istui mulkosilmäinen puolikalju mies veriläikkä päälaellaan. Suomisen jarrujalka herpaantui.

***

Kaukaa kuin luolan perältä tippui hohtavia elohopeapisaroita mustaan kiehuvaan veteen. Lepakkoparvet liihottelivat sumussa eestaas sähisten keskenään liian läheltä ohittaessaan. Kaikkialta katsottiin sähköisin silmin, jotka eivät hevillä hyväksyisi joukkoonsa kuumetta potevia elävien ja syyttömien kirjoissa viipyviä... Syytöksiä eloonjäännistä esittivät tyrmissään viruvat sinisilmäiset ja öljyssä tirisevät ruumiit: Soluttautujien paljastama kihlapari, joka luuli pääsevänsä muurin yli, kulttuurinjanoiset ja uskonnon tai luonnonsuojelun innoittamat nuoret ja muut vapaudenkaipuiset, jotka joutuivat virkaintoisen judomestarin ja pianonkielenkiristäjän uhriksi. Kaikki kuolivat tietämättä, mikä ja ketkä olivat kavaltaneet heidät. He eivät ymmärtäneet eläessään olevansa ensimmäisiä poisraivattavia pikkukiviä armottomalla tiellä kohti suunnatonta valtaa. Syytöksiä sihisivät myös ne koneiston kylmät palvelijat jotka jäivät kiinni ja tuomittiin. Kaikki tiesivät että lavertelijoiden joukko kasvaisi tulevaisuudessa sitä suuremmaksi, mitä useampi ehtisi tuhlata osuutensa ja katkeroitua vapaaksi jääneille. Vainoharhojen Mustasta vedestä nousevat Permin ja Kremlin ja Pietarin lepakkoparvet syöksyivät hampaat irvessä Gauckin käyrää pitkin kohti kuuman sinistä UV-musteallasta Christer Paaden veroparatiisin tallelokeroon valtameren salaisten vesileimojen taa ja Leninin tuhkauurnassa välkehtivä hiilihangonterän muotoinen rahahologrammi huutaa irvokkaalla julkeudella että Stalin-setä asuu taas Venäjällä… - Mutta ei! Ei Leniniä ole poltettu! Lenin nukkuu Mausoleumissaan, älkää uskoko! Lenin vain nukkuu!

Suominen nieleskeli ja räpytti silmiään. Lepakot haihtuivat pressunnarujen ja roikkuvien turvavöiden tieltä ja kolkot naurut muuttuivat vähitellen höyrynsihinäksi. Vettä näkyi tuulilasin takana Suomisen alla. Hän inisi tuskasta. Hän tajusi roikkuvansa turvavyössä kojelaudan ja ohjauspyörän päällä, auton täytyi olla peräpuoli pystyssä keula alaspäin. Se tuntui ajoittain nytkähtävän hieman alemmas. Jostain kuului tasaista veden lorinaa. Lasit olivat huurteessa ja oli pimeää. Suominen saattoi liikuttaa toista kättään ja kääntää päätään. Hän paleli. Sisävalo suostui syttymään hetkeksi, mutta sammui sitten. Suominen ehti nähdä vilauksen kännykästään, joka oli kytkimen alla veden peitossa.

Pressu putosi hiekkaa kahisten Suomisen pään vierestä kojelaudalle. Tuulilasiin napsahti veripisaroita. Suominen hätkähteli ja hänen hengityksensä rahisi. Hänen oli pakko kääntyä varmistamaan: se oli vielä takapenkillä, aave, roikkui turvavöistä ja irvisti.

- Miten… pääsit sisään?

Kuului laukaus. Suominen huusi. Hän ei ollut varma oliko häneen osunut, jäsenet olivat puutuneet lähes tunnottomiksi. Tuulilasi näytti ehjältä, mutta siihen tipahti taas verta.

- Älä! Älä, Erkki, mitä se hyödyttää? Älä ammu!

Vastausta ei kuulunut. Suominen huohotti ja yritti muuttaa ääntään rauhallisemmaksi. Palaneen kumin haju kirveli kurkussa.

- Kuule, me voidaan vielä selvitä tästä Erkki… molemmat. Ainakin sinä selviät hengissä. Korvaan sinulle kaiken. Saat parhaan hoidon… Neitsytsaarilla on yksi…

Suominen tajusi, ettei ollut vakuuttava. Ainut mahdollisuus olisi yrittää olla mahdollisimman vilpitön. Hän roikkui velttona ja alkoi nytkähdellä.

- Minulle on Erkki ihan sama miten minulle käy. Saan ansioni mukaan. Mutta sinä olet vielä hengissä, saatat elää pitkäänkin… Anna minun jotenkin sovittaa. Sitten voin kuolla. En tarvitse enää elämää kun aatekin meni… Ihan totta. Turhaa me molemmat kuolemaan. Sinä pääset kuntoutukseen. Mutta ensin on päästävä täältä pois ja siihen tarvitaan yhteistyötä. Ajattele pragmaattisesti. Vaikka yritin tappaa sinut, nyt tarvitset minua, anna auttaa ja maksaa velkani. Kosta sitten jälkeenpäin jos…

Aaveen pää liikahteli hervottoman kaulan jatkeena eikä Suominen osannut lukea peilistä sen kasvoilta mitään.

- Missä loukussa me oikein ollaan, onkalossa? Kumma haju, onko se rikkiä… Miten oikein pääsit autoon? Nopeasti olet ryöminyt… raahautunut… ethän palanut mistään? Olisit mennyt hyvä mies lääkäriin! Kuulostaa nyt varmaan kummalta, mutta minä olen aina ihaillut sinun ruumiillista kuntoasi Erkki. Sen avulla ja yhteistyöllä täältä päästään pois. Ja saat sen minun osuuteni. Sinähän se minut otit mukaan… tai sait päättämään että lähden…

Suomisen niska alkoi puutua. Hän sai veripisaran kasvoilleen. Pelti narisi jotain kiviainesta vasten ja vedenlorina kiihtyi.

- En minä anteeksiantoa anele. Et sinä anna enkä minä ansaitse. Mutta syyttömiä ei olla kumpikaan. Pahempia rikollisia ollaan yhteiskunnan silmissä kuin Tiusaset tai Rusit. Sika-Shilovin ja Vladimirovin tunsi kaikki, meillä oli kuumempiakin kontakteja. Kotiryssän pito oli pienimpiä syntejä jos totta puhutaan. Ollaan maanpettureita, molemmat. Ollaan nyt liikemiehiä, tehdään kauppa. Saat kaiken mitä minulla on. Kohta et saatana selviä itsekään! Ala päättää, sano jotain! Jos et osaa päättää, luota tämän kerran minuun. Päähäsi sattui, et pysty ajattelemaan järkevästi… Vien sinut lääkäriin.
Auto valahti taas alaspäin eikä vastausta kuulunut. Polkimet olivat veden peitossa ja sen pinta nousi. Suominen pehmensi ääntään.

- Muista, että sinä tämän tilanteen aiheutit. Houkuttelit minut tietämättömänä mukaan ja huijasit menemään niin pitkälle, etten enää olisi voinut todistaa syyttömyyttäni. Ja tehän ne listitte viattomia, koulutyttöjä ja poikia jotka uskoivat sinun lippalakkisi peace-merkkiin… ja sitten nekin, jotka pääsivät teidän jäljille. Suuren rahan toivossa sinä teit sen kaiken, minulla oli sentään joskus ideoligiset syyni. Olen tässä hiljaa tehnyt kuolemaa Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, näit kai miten vajosin viinaan ja vitsit väheni … mutta sinä olit vain suomettunut opportunisti Ota nyt se rikkaus vastaan, mitä tavoittelit. Minä olen Suomessa ainut, joka tietää sinun lisäksesi, missä muistio on. Voitit pelin, saat koko potin! Miksi jättäisit sen venäläisille? Lähdetään ulos täältä kuolemasta! Sinä omistat nyt minut, saatana!

Auto nytkähti sivulle ja taas alaspäin. Kuului narskuvaa jylinää. Vettä lorisi jostain sisään. Se näytti mustalta ja hyiseltä. Suominen ryki hermostuneesti ja siristi silmiään. Pudotus oli ollut raju, ja Suominen tajusi itsekin loukanneensa päänsä.

- Oletko sinä elossakaan…saatana?

Verta tipahti taas. Sivuikkuna helähti rikki.

- Älä perkele jää siihen! Nyt mennään saatana, ota minut mukaan! Ammu turvavyö poikki, päästään takaikkunasta… autetaan toisiamme, hullu olet jos kuolemaan jäät! Vai oletko sinä…

Suominen katsoi taakseen ja näki, että hänen puhekumppaninsa päässä oli uusi veriläikkä, otsassa. Olisiko Väyryoja kuollut vammoihinsa tai ampuiko hän ehkä itsensä? Se vapauttaisi Suomisen yhdestä uhasta, mutta tekisi loukusta poispääsyn entistä mahdottomammaksi. Hän väänsi niskaansa lisää ja näki, että aaveen kädet roikkuivat elottomina aivan hänen niskatuessaan kiinni. Mitään asetta ei näkynyt. Sormet olivat jäykkinä ja ranteet käsiraudoilla toisissaan kiinni. Suominen ei osannut olla kunnolla ymmällään, hän murtui ja alkoi odottaa kuolemaa.

Vesi alkoi nousta kojelaudalle. Sitten sille tipahti esine, joka sytytti toivon kipinän. Se näytti 80-luvun NMT-puhelimelta. Se ei ollut puhelin, vaan jäi arvoitukseksi niin kuin takapenkin ruumiskin. Laitteen näppäimissä oli nuolia ja muita outoja symboleja eikä hän päässyt siihen kunnolla käsiksi. Sitten kajahti taas laukaus, ja toinen. Ruumiin päähän, silmien väliin ja poskeen ilmestyi reiät ja verta valui. Ruumiin silmät näyttivät kekäleenpunaisilta ja Suominen olisi halunnut jo yhden luodin itseensäkin. Entisessä aatteen palossaan hän ei ollut uhrannut ajatustakaan sellaisille asioille kuin syyllisyys tai sääli, mutta viime aikojen masennusten välissä jopa sana tuonpuoleinen oli saanut käsitteellisen sisältönsä. Hän muisteli jostain, että kuoleman hetkellä silmänräpäys venyy endorfiinin yliannostuksen vuoksi illuusioissa.

Aikahahmotusvääristymä, joka siinä tilanteessa on ainut sisäinen totuus, saa viidenneksi viimeisen sekunnin tuntumaan minuutilta, neljänneksi viimeisen tunnilta, kolmanneksi viimeisen viikolta, toiseksi viimeisen vuodelta, ja viimeisen tuhannelta. Hän arveli olevansa itse asiassa elävien näkökulmasta jo kuollut, mutta joutuvansa kestämään omassa kokemuksessaan tätä kuolemisensa hetkeä mittaamattoman kauan yli ajan. Hän uskoi ikuisuuden toteutuvan itselleen jossain muualla kuin taivaassa.

Suominen tunsi päässään humauksen, haukkoi henkeä ja huomasi hapen ohenneen. Vasemman otsalohkon polttava jomotus oli yhtäkkiä poissa kuin särkylääkkeen vaikutuksesta. Samassa hän tajusi, ettei enää tuntenutkaan vihaa Väyryojaa kohtaan. Hänhän oli ollut itsekin oikeastaan samalla tavalla suomettunut ja sittenkin tehnyt valintojaan ja tekojaan laskelmoiden eikä vain aatteen ja idän lukkarinrakkauden voimasta. Miksi hän muuten olisi suuttunut silmittömästi ja kostanut Väyryojalle nykyisen Kremlin johdon puolesta – eihän se ollut kommunistinen vaan uusstalinismin ja imperialismin sekainen keskusjohto-oligarkkimafiaverkko. Ehkä hän olikin vain toivonut, että Putinia tukemalla ja Derjabinia liehittelemällä olisi taannut itselleen hyvät asemat sitten jos ja kun suurvalta joskus kerran taas olisi entisensä brezhneviläinen Neuvostoliitto. Ankaran yllättävä ja selkeä itsensä läpinäkeminen tuntui kevantävän ja puhdistavan Suomisen mielen eliniän jatkuneista nousuhumaloista ja krapuloista. Hän tunsi yhtäkkiä tarvetta ripittäytyä jollekulle, kuulipa kukaan tai ei.

Suominen tunsi ohimoidensa välissä sähköisen säpsähdyksen. Hostain tuli mieleen, että hänen povitaskussaan täytyi olla sanelukonen, jota hän oli kerran tarvinnut työtehtävässään. Hänen päällään oli sama takki kuin tuolloin saaressa purjeveneitä arvioidessa. Hän pakotti kätensä liikkeeseen, sai vetoketjun auki ja mikrofonin sormiinsa. Pariston merkkivalo syttyi ja kelaus toimi, napsautti nauhoituksen päälle.

Suominen lopetti sanelunsa, kun sanat loppuivat ja sormet kastuivat. Mikrofoni huuhtoutui veteen.

Suominen uskoi elämänsä videonauhan alkavan pyöriä silmissään. Hän oli näkevinään sameanutuisessa vedessä rikkoutuvan tuulilasin takana samanlaisen ison hopeanhohtoisen koukun, jollaisella hän oli poikasena jallittanut särkiä. Kerran siihen oli takertunut viaton sammakko, jota hän ei ollut vapauttanut. Se oli katsonut häntä sen jälkeen silmiin unissa vielä vuosia ja aikuisiälläkin oli stressikausina tai veroilmoituksen jättöaikaan uintiuniin ilmestynyt valtavakitainen kurnuttava matelija. Neuvostoliiton romahduksen jälkeisessä terapiassa Sotshilla hän oli kertonut monesta muusta pienestä siviilielämänsä kenkäähiertävästä hiekanjyvästä, mutta tämä oli tuntunut liian mitättömältä paljastaa. Suominen ymmärsi, että olipa tämä paikka mikä tahansa, paluuta ei olisi, koska täältä katsoen muuta ei olisi missään eikä milloinkaan ehkä ollutkaan. Suuret lepakonsiivet ja sammakonsilmät vilahtelivat, kun vesi tuli sisään tuulilasista ja sininen polttava lieska sokaisi silmät ja kirskuva tulikivi tukki korvat ja nenän. Happi tuntui ensin loppuvan ja hengitys tukahtui, kunnes tuska kaikkosi ja Suominen tunsi muuttuvansa keveäksi ja veden imeytyvän keuhkoihinsa kuin kiduksien kautta. Oliko maailmojen luoja tuominnut uuden elämän veden valtakunnassa pikkukalana, jonka sammakko syö? Suominen päätti lopettaa ajattelun, hän ei saisi itse päättää helvettinsä laatua.

***

Sillalla oli poliisiautoja, paloauto ja nosturiauto miehistöineen sekä ambulansseja ja lehtiväkeä. Suomisen ajaman auton romun lisäksi paikalla oli toinen aivan samannäköinen ja paljon kirkkaita valoja ja kameroita. Kuului voimakasta puheensorinaa. Lääkäri selitti toimittajalle, ettei potilas ole ruumiillisesti loukkaantunut, mutta pitkäaikaisesta hapenpuutteesta johtuen henkisesti poissa, autistinen ja toisessa maailmassa eikä häneen saataisi välttämättä minkäänlaista yhteyttä enää koskaan. Yöhuoltamolla olleen MTV3:n filmiryhmän tiedottaja kertoi lehtimiehille tapahtumia.

- Ja draamaryhmän pojat olivat jättäneet auton ovet auki, samanlainen auto kuin hänellä. Se oli puvustamon kuitilla… akkukäyttöinen corleone-nukke, lainattu tätä Runoilijan murha –produktiota varten Francis Coppolalta, sovittiin Sodankylässä… siinä on ihon alla pieniä veripusseja ja nalleja, jotka laukeavat kauko-ohjauksella. Ollut varmaan hirveä järkytys miesparalle…
Sillan korvaan oli pysäköity kahden poliisiauton väliin pieni tumma henkilöauto, jossa istui kaksi popliinitakkista miestä. Suojelupoliisin etsivä Petri Nappa kelasi sanelukoneen kasetin takaisin alkuun harmistuneena.

- Helvetti! Ja keväällä tehtiin päätös, että Suominen jätetään pois epäiltyjen kovasta ytimestä. Iso kala. Nyt kaikki on kiinni siitä miten kauan se esittää aivokuollutta tai kooma loppuu kun joku ehtii vetämään letkut…

Miehet tuijottivat hiljaa eteensä ja miettivät miten muotoilisivat raportin kasetin löytymisestä. Suomisen ääni oli selkeä ja harjaantunut vakoojan ääni.

”Minä Ilja Suominen sanelen tämän tunnustuksen ja todistajalausunnon kuolemaa odottaen veteen vajoavassa autossa…”
Suominen kertoi pimeät salaisuutensa: olleensa 70-luvulla Stasin HVA:n ja myöhemmin viime aikoihin asti KGB:n ja FSK:n palveluksessa, tietonsa Maanpuolustuskorkeakoulun entisestä tutkijasta ja Turun kauppakamarin presidentistä Erkki Väyryojasta, presidentti Kekkosesta ja Koivistosta, Suopon johtajasta, DDR:n kontakteista ja KGB:n nuoresta kunnianhimoisesta Saksan-komennusmiehestä sekä KGB:n värväämistä ja edelleenkin toimivista suomalaisista asiamiehistä ja tietolähteistä.

Supon etsivä Nappa siristeli silmiään. Ilmeisesti Suominen oli halunnut elämänsä loppuhetkinä vapautua raastavasta pelosta siitä, kuuluisiko hän itse kahdenkymmenen Stasi-epäillyn listalle. Hän kertoi myös takavuosien tehtävistään ohjailla EU:n tukia ja investointeja ja muunlaisia rahavirtoja lobbaamalla ja muilla keinoin Venäjälle suoraan tai mafioiden kautta.

Lisäksi hän kertoi tappaneensa Erkki Väyryojan, kun tämä oli salaisessa tapaamisessa paljastanut saaneensa haltuunsa uudenlaisia tietoja, jotka yhdistävät Rosenholz-aineistoa, Stasin SERI-nauhadataa ja KGB:n yhteistyöarkistoja jonkun entisen kolmoisagentin koodiavaimiin ja yksityisiin tiedostoihin eri raporteista ristiinajoina.

Väyrynoja oli ilmaissut aikeensa pettää toimeksiantajansa FSB:ssä ja toimittaa salaisia dokumentteja jossain länsimaassa julkaistaviksi. Sen Suominen oli päättänyt estää murskaamalla entisen kollegansa kallon. Lopuksi Suominen oli kuvaillut nauhalle myös näkemiänsä asiakirjakopioita ja luetteli ulkomuistista niihin sisältyviä koodeja.

Takapenkillä istuva ylitarkastaja Kari Malliala kuunteli silmät pyöreinä numerosarjoja ja teki nopeita päässälaskuja. Hän oli perehtynyt syvemmin Stasi-tutkinnan erääseen äärimmäisen salaiseen Alexandria-haaran juonteeseen ja muisti ulkoa keskeisimpiä koodisovittimia.

- Täsmää! hän huusi mielessään.

Erään Bonnissa, Dresdenissä ja Hampurissa toimineen agentin tilillä on paitsi usean yhä toimivan suomalaiskontaktin värvääminen, myös 21 ihmisen omakätinen surmaaminen. Henkilöllisyyden salassapito tulee olemaan välttämätöntä ja mahdotonta. Kyse on Vladimir Putinista…

Samalla alkaa selvitä syvempiä syitä, miksi Koivisto ja Tiitinen estivät Stasi-kontaktien tutkimisen ad acta –leimalla 1990 ja miksi Koivisto kaiken järjen vastaisesti torjui Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueiden palauttamisen Suomelle, vaikka asiaa pidettiin lähes itsestäänselvänä niin idässä kuin lännessäkin.

Ylitarkastaja Mallialan oli tässä tilanteessa määrättävä etsivä Nappa lopettamaan tutkimuksensa omalta osaltaan ja otettava nauha haltuunsa.

[jatkuu…]