KareliaForum

Mies sanoi nimekseen Dainis ja jotakin. Hän kätteli minut melkein epäkohteliaan nopeasti ja kääntyi sitten takaisin ikkunan ääreen. Hän näytti tähtäilevän kiikarillaan kaupungin laidalla näkyviä valopisteitä, jotka liikkuivat hiljakseen. Hän raapaisi poskeaan ja veti pitkän henkosen savukkeestaan ennen kuin stumppasi sen. Ehkä hän mietti miten sanoa sanottavansa suomeksi.

- Niinj, toimittaja Lax.
- Sanokaa vaan Jarkko.

- Niinj, Jargo, pelkäänpä että emme voi järjestää teille kovin hyvä tutustumiskierros juuri nyt. Ja tämä tekniikkahan on samanlainen teillä kotimaassa, ehkä vähän uudempi. Ei nyt voi maisemiakaan katsella … ei kaunista. Teidän on ehkä parempi laskeutua heti alas. Olen pahoillani. Tehkää niinj… olette ulkomaalainen.

- Ovatko ne… Tulevatko ne… tänne
- Varmuuden vuoksi. Tehkää reportaashinne ulgona, se on parempi. Seuratkaa monitorista … ja Jargo …

Hän kaivoi laukkuaan ja antoi minulle videokasetin ja kirjekuoren.
- Tässä on … tämä on meidän tervehdyksemme, jos lähetys täältä yhtäkkiä loppuisi ettekä saisi signaali … ja tämä, siinä on osoite, olkaa niinj kiltti, lapsilleni.

Otin kasetin ja kirjeen ja huomasin muistavani miehen koko vaikeasti äännettävän nimen aivan kuin vanhan tuttavan nimen. Olisin halunnut sanoa jotakin hänen kielellään, mutten suomalaisena osannut. Hän ymmärsi ja saatteli minut rauhallisesti hymyillen hissille. Ovella seisoi huoltomies metallisakset käsissään odottamassa, että minä pääsen turvallisesti alas.

Päätin tämän kerran voittaa pelkuruuteni ja viedä lähetyksen perille. Tiesin, että se loppiainen jäisi mieleeni loppuiäksi. Ja että sinä yönä ihmisten koteihin sataisi televisiosta jäistä lunta, minkä jälkeen kevään tuloa Vilnaan ei estäisi mikään.

Nimimerkki: "Hilkka Remes"